Baltia tassutellen: kukkuloita, rantoja ja epäilyttäviä veistoksia
Kaksi viikkoa, kolme maata, yksi lautta ja yksi erittäin mukavasti matkustava koira Baltian road tripillä.
Ensin lautta, sitten seikkailu
Baltian road tripimme alkoi lauttamatkalla Helsingistä Tallinnaan. Äiskä ja Iskä hoitivat liput, laukut ja muut tylsät ihmisten velvollisuudet. Minun tehtäväni oli näyttää söpöltä ja valvoa toimintaa.
Kun palasimme autolle, asetuin tavalliselle paikalleni. Istuin on pehmeä, mukava ja juuri sopivassa kohdassa, jotta voin tarkkailla Äiskän ajamista. Vietin suurimman osan matkasta nukkuen. Välillä kuitenkin heräsin tuijottamaan Äiskää intensiivisesti varmistaakseni, että hän edelleen tiesi, minne oli menossa. Useimmiten tiesi.
Kahvia ja kulttuuria Riiassa
Riika oli mielenkiintoinen. Siellä oli jopa julkinen juomavesipiste koirille, mikä kuulostaa kovin huomaavaiselta, mutta minun kohdallani meni täysin hukkaan. En nimittäin ymmärrä, miksi vettä pitäisi juoda vain siksi, että jonkun mielestä pitäisi.
Ihmiset pysähtyivät kaupunkikierroksen aikana useisiin kahvimaisteluihin. Äiskä löysi lopulta suosikkinsa: jääkahvin appelsiinisiirapilla. Minulle ei tarjottu pisaraakaan, vaikka olin retkikunnan erittäin tärkeä jäsen.
Riian vanhassakaupungissa törmäsimme iloiseen intialaiseen matkailijaporukkaan, joka lauloi ja tanssi patsaan ympärillä. Ihmisiä kerääntyi seuraamaan esitystä. Tunnelma oli odottamaton, eläväinen ja jollain tavalla jopa hengellinen. Jopa minun ihmisilleni tuli kylmiä väreitä. Minä säilytin arvokkuuteni. Kuten aina.
Jurassic Park
Näimme myös valtavan hiekasta tehdyn dinosauruksen. Se oli vaikuttava, mutta minä en pelännyt. Olen tavannut pölynimureita, joilla on uhkaavampi persoonallisuus.
Liettua: kukkulaa kukkulan perään
Liettua on ilmeisesti sitä mieltä, että jos jokin asia on tärkeä, se kuuluu kukkulan päälle. Vierailimme Ristikukkulalla, Noitakukkulalla ja Enkelikukkulalla. Näimme ne kaikki. Tai tarkemmin sanottuna minun ihmiseni kiipesivät niille. Minä osallistuin enemmän henkisen tuen puolelta.
Ristikukkulalla maisemaa peittivät tuhannet ristit. Paikassa oli jotain voimakasta, hengellistä ja hieman salaperäistä. Minua ei päästetty alueelle, joten odotin mukavasti ilmastoidussa autossa 20 asteessa sillä aikaa, kun Äiskä ja Iskä vaelsivat paahtavassa auringossa. He palasivat vaikuttuneina, hiestä märkinä ja vakuuttuneina siitä, että pimeän tultua kukkula olisi aika karmiva paikka.
Seuraavana vuorossa oli Noitakukkula Kuurinkynnäällä. Metsä oli täynnä kansanperinteeseen, taruihin ja mystisiin olentoihin perustuvia puisia veistoksia. Osa oli hauskoja. Osa oli outoja. Ja muutama näytti aivan liian elävältä minun makuuni. Olin rohkea samalla, kun Äiskä asetteli minua kerta toisensa jälkeen niiden viereen valokuvattavaksi. Yhteistyöhalukkuuteni oli rajallinen mutta riittävä.
Lopuksi vuorossa oli Enkelikukkula. Tunnelma siellä oli rauhallisempi, ja enkelit katselivat hiljaisina ympäröivää maisemaa. Äiskän ja Iskän mukaan paikka oli kaunis ja levollinen. Hyväksyin heidän raporttinsa. Tässä vaiheessa olin jo oppinut, että sana ”kukkula” tarkoitti yleensä sitä, että he kiipeävät ja minä tarjoan moraalista tukea.
Kolme kukkulaa, kolme täysin erilaista tunnelmaa ja kaksi erittäin väsynyttä ihmistä. Liettua ainakin osaa viedä teeman loppuun asti.
Kun on hiekkaa, tulee hepuli
Nagliai-luonnonsuojelualueella kävelimme valtavilla hiekkadyyneillä paahtavan auringon alla. Jokin siinä loputtomassa hiekkamäärässä laukaisi minussa hepulin.
Juoksin. Pompin. Tutkin kaiken.
Yksi Baltian kaupunkien mukavista puolista on se, että monille rannoille saa tuoda koiria. Usein koirille ja ihmisille on jopa omat alueensa. Sää olisi ollut tarpeeksi lämmin uimiseen. Päätin olla osallistumatta. Uiminen ei vain ole minun juttuni.
Hiekka sen sijaan käy oikein hyvin. Minua ei haittaa yhtään, vaikka sitä menee pitkään turkkiini. Minähän en ole se, joka joutuu poistamaan sen myöhemmin.
Patsaita, veistoksia ja yksi karhu
Grūtas Park oli aivan erilainen kuin mikään muu paikka matkallamme. Alue on täynnä vanhoja neuvostoajan patsaita, propagandamonumentteja ja historiallisia näyttelyitä. Siellä on myös pieni eläintarha.
Ja siellä minä tapasin elämäni ensimmäisen ruskeakarhun.
Aluksi olin utelias. Sitten karhu päästi äänen.
Päätin välittömästi, että uteliaisuutta yliarvostetaan pahasti.
Karhu oli valtava, äänekäs eikä selvästikään aikonut ottaa huomioon 5,5-kiloisen koiran itseluottamusta. Olin kauhuissani. Loppuvierailun suorittaminen hieman turvallisemman välimatkan päästä sopi minulle erinomaisesti.
Tutustuimme myös Česnulių Sodyban puuveistospuistoon. Oli helppo huomata, että taiteilija oli käyttänyt valtavasti aikaa paikan rakentamiseen ja ylläpitämiseen. Jotkin veistoksista pitivät ääntä tai liikkuivat, kun vierailijat lähestyivät.
Ihmisistä tämä oli viihdyttävää. Minusta se oli epäilyttävää.
Kaikuja pyramidissa
Merkinės Piramidė oli yksi koko matkan erikoisimmista pysähdyksistä. Lasikupolin sisällä jokainen ääni tuntui kiertävän koko tilan ympäri.
Naks. Naks. Naks.
Se oli tassujeni ääni, joka kaikui kupolin alla.
Kerrankin kaikki paikallaolijat kuulivat, kuinka merkittävä saapumiseni oli. Kokemus oli epätodellinen, rauhallinen ja hieman dramaattinen. Sopi minulle täydellisesti.
Vihdoinkin järkevä laki
Užupisissa näimme värikkäitä seinämaalauksia, erikoisia taideteoksia ja seinälle kirjoitetun perustuslain.
Yksi sen pykälistä kuuluu:
Koiralla on oikeus olla koira.
Vihdoinkin lainsäädäntöä, jonka takana voin seistä sataprosenttisesti.
Užupis oli luova, leikkisä ja ihanan omituinen. Kaiken taiteen keskellä aloin itsekin tuntea oloni varsin taiteelliseksi. Harkitsin oman installaation tekemistä, mutta Äiskä ei oikein lämmennyt ajatukselleni käyttää materiaalina läheistä nurmikkoa.
Palatseja ja pupupettymys
Rundālen palatsin ranskalainen puutarha oli kaunis, elegantti ja valtava. Kuljimme tarkasti leikattujen pensaiden, suihkulähteiden ja kukkien keskellä ja onnistuimme melkein eksymään labyrinttiin.
Haluan tässä kohtaa täsmentää, että minä en ollut missään vaiheessa eksyksissä. Olin vain eri mieltä ihmisten kanssa siitä, mihin suuntaan uloskäynti sijaitsi.
Rabbit Town oli suurempi pettymys. Odotin pupujen juoksentelevan vapaina pitkin pihoja ja asuvan pienissä hobittitaloissa, joissa ne voisivat levätä raskaan työpäivän jälkeen.
Sen sijaan monet pupuystävistäni olivat pienissä taloissa. Se teki minut hieman surulliseksi.
Käyttäydyin kuitenkin hyvin ja yritin olla pelottelematta niitä. Tämä vaati huomattavaa itsehillintää, sillä pienet eläimet herättävät päässäni yleensä erittäin voimakkaita ajatuksia.
Takaisin kotiin
Kahden viikon, lauttamatkojen, kaupunkien, rantojen, dyynien, metsien, veistosten, palatsien ja mystisten äänien jälkeen voin todeta, että minulla oli todella hauskaa.
Matkustin mukavasti Viron, Latvian ja Liettuan halki. Tarkastin uusia paikkoja, valvoin Äiskän ajamista, välttelin uimista, selvisin karhukohtaamisesta ja sain selville, että ainakin yhdessä paikassa oikeuteni olla koira tunnustetaan ihan virallisesti.
Mutta seikkailukin käy työstä. Matkan loppupuolella aloin jo kaivata kotiin. Omaa tuttua petiäni. Ja ennen kaikkea päivittäistä nylkytysrutiiniani.
Joistakin perinteistä ei yksinkertaisesti sovi luistaa liian pitkäksi aikaa.